torstai 7. heinäkuuta 2016

Ekopinnaynnäystä ja mustunut väiski

168. 171. 173. 171. 169.  Siinä voisi hyvinkin olla lintuharrastajan verenpaineen ylälukemat kun pinnoja ei kerry.  Mutta ei onneksi, nämä ovat aikaisemmat ekopinnanumerot v. 2011 - 2015.  Alueena Ulvila-Pori-Nakkila-Harjavalta. Kilometrejä n. 2000 - 2500 per vuosi.

Tänä vuonna päätin olla nostattamatta verenpainetta pitkillä merenrantareissuilla ja pinnailla vain kotikunnassani Ulvilassa. Tässähän on kävelyetäisyydellä Kokemäenjoki ja muutama lampi tai oikeastaan pikkujärvi,  lahopuumetsikkö ja lehtomaastoa sekä pyöräilyetäisyydellä vähän isommat vedet, suurempi metsä ja hanhipellot.   Pinnatavoitetta oli kuitenkin syytä madaltaa, juuri tuon meri-elementin puuttumisen vuoksi. Jos 130 täyttyisi, niin verenpaineet pysyvät kohdillaan.

Huhtikuun lopussa koossa oli 95 pinnaa. Sykähdyttävin havainto oli lehdossa ohikulkumatkalla nakuttava tikka, joka ei ollutkaan vanha tuttu pikkutikka vaan valkoselkä-sellainen! Muuten lajisto oli ns. peruskauraa, tyypillistä alkukevään linnustoa aluella.


Verenpainetta ja levotonta kulkemista lähilammella ja takaisin nostatti alkukeväästä liejukana, joka ei koskaan saapunut.  Mustakurkku-uikut yrittivät lohduttaa viihtymällä Pappilanlammella muutamia päiviä. Odottelin toiveikkaasti uikkujen pesintää, mutta pariskunta häipyi kuitenkin paremmille vesille.


Toukokuussa lintuharrastaja kärsi unettomuudesta. Jos olisi halunnut nukkua, olisi pitänyt pitää ikkuna kiinni, mutta jos ikkuna oli kiinni, ei kuullut lajeja. Öinen lehtopöllö huuteli kaveria itselleen vielä kesäkuun puolella, ja sitten piti kuunnella, saako se paria vai ei.  Antennissa laulava mustarastas tuntui myös suorastaan karjuvan korvaan, kun olisi pitänyt saada levätyksi seuraavaan työpäivään. Heräämisten tuskailussa lohtua - ja haikeutta - toi tieto siitä, että juhannukseen mennessä alkaa olla liiankin hiljaista.

Sitten oli pakko tutustua Ulvilan sisämaanpuoleiseen alueeseen, ja polkaista Kullaan järville, jos aikoi noukkia muitakin vesilintuja kuin telkän, tavin, isokoskelon ja sinisorsan. Vappuna kävin Palusjärvellä. Matkaa sopivasti 19 km suuntaansa, hieno sää, mukava seura ja ravitsevat eväät, joten taas tuli terveyspinnoja ekopinnojen kylkiäisenä.


Uimarannalta taittuivat mm. kaulushaikara, silkkiuikku ja kuikka.

Tukkasotkaa varten piti pyöräillä 15 km Pyhäjärvelle, uusi kokemus sekin.

Leineperin ruukin kautta poljenta soljui rennosti ihanien maalaismaisemien läpi.


Kurkkasin samalla Kaasmarkunjokea tästä isommasta koskesta alavirtaan.  Eihän sitä koskaan tiedä, minne se virtavästäräkki kulloinkin tupsahtaa! Ei kuitenkaan vielä tänä vuonna ollut paikalla.

Kaikkein nautinnollisin paikka oli kuitenkin Levajärvi, Kullaata sekin, 22 km kotipihasta.



Tornilta näkee hyvin, linnut ovat lähellä, kiikarietäisyydellä.



Täältä löytyivät Ulvilan nokikanat, lapasorsat ja pikkulokit. Myöhemmin, kesäkuussa, paikalla oli poikennut Tiira-havaintojen mukaan kuhankeittäjä, mutta täytyyhän sitä joitakin lajeja jättää seuraavaankin vuoteen ;)

Pinnoja koossa järvimatkailun jälkeen 117. Sopivat paineet ja tavoitetta kohti mennään!

Sitten alkoi lähilintujen metsästys! Peltosirkku palasi taas Vainiolan - Hakanpään pelloille. Tänä vuonna sai kuulla jopa kilpalaulantaa, kun koiraita tuli kaksi.


Mutta hetkinen: mitä kalasääski tekee pellolla?


No, onhan siellä pelto-oja, jota todistettavasti myös majavat käyttävät. Uoma ilmeisesti kiinnosti sääkseä, mutta muutaman turhan syöksyn jälkeen se lensi länteen paremmille apajille. Yllättävä havainto!

Toukokuun lopussa sain viestin oudosta västäräkistä kirkon seudulla, joka olisi hyvä käydä tsekkaamassa. Olin juuri polkenut pitkähkön lenkin, palannut kotiin ko. paikan ohi, käynyt suihkussa ja valmistautunut iltapalalle. Mutta äkkiäkös minä suunnitelmani pyörsin, hyppäsin pyörän selkään, kävin tapaamassa talon väkeä, kiikaroin ja määritin linnun ja kuvasin vielä varmuudeksi pokkarillani.



Olipa outo väiski, melanistisen tumma.  Oli kuitenkin onnistunut perustamaan perheen, koti oli piipun juuressa. Värimuoto on kuulemma hyvin harvinainen, ja lintua kävi kuvaamassa joitakin harrastajia. Alla Henry Lehdon ottama parempi kuva kyseisestä yksilöstä, kiitos kuvan lainasta!

kuva Henry Lehto

Kesäkuu meni sitten laulun huumassa, valvoessa ja yrittäessä valvoa. Töissä käyvän olisi pitänyt viikolla saada nukutuksi, mutta viikonloppuina olisi pitänyt taas jaksaa valvoa yölaulajien mukana. Satakielen kuulas laulu tunkeutui metsikön läpi kotipihaan ja viitakerttusia oli vähän siellä sun täällä, päivisinkin äänessä. Mutta ne sirkkalinnut ja luhtakerttuset! Ne tuntuvat tippuvan joka vuosi eri paikkoihin. Minusta niille olisi ollut tarjolla erinomaisia laulupaikkoja, mutta ei, ei kelpaa. Ja sitten, mistä ne lopulta löytää?! Ihan yllätyksellisistä paikoista. Kuten sähkölinjan alta peltojen ympäröimästä matalasta pusikosta (luhtakerttunen, vieläpä kaksin kappalein) tai uuden asutusalueen peltopuskasta (pensassirkkalintu)!  Odottelen mielenkiinnolla, josko se puuttuva viitasirkkalintu tulisi tuohon naapurintontille..


Ja niinhän siinä kävi, että äänimaailma on nyt mykistynyt. Linnunpojatkin lähtivät maailmalle, kuvassa haahuilee kukkakorista ponnistanut harmaasieppojuniori. Pinnatavoitteeseen pääsin siis kyllä, koossa 133. Joten pitänee nostaa tavoitetta - 140  saattaa olla pikkuisen iso, mutta ainahan pieni stressi pitää olla, että liikkeellä pysyy!






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti