"Kotilammen" liejukanaperheen elämän seuraaminen - tai oikeastaan seuraamisen yrittäminen - pisti alkukesän sisuvarastot tiukille. Ja huumorin. Kyttäsin välillä jopa tuntitolkulla rantapusikossa lähes liikkumatta korvat höröllään ja silmä tarkkana, kamera laukaisuvalmiina. Ahkera odottelu tuotti sitten viimein sen riemun, että näin kuin näinkin kahtena päivänä liejukanaperheen aamuhiippailun, ja sain häthätää lasketuksi poikaset ja talletetuksi julkaisukelvottoman videonpätkän, jossa epämääräisiä mustia möhkäleitä vilahtaa editseni rantalepikössä. No, ei se mitään, toiveikkaasti kuvittelin voivani ikuistaa kanoja paremmin kun kasvavat nuoriksi ja uteliaiksi, kotiympäristöä tutkiviksi pikkukanoiksi.
Vaan niinhän minä luulin! Lintulapsoset tutkailivat ilmeisesti mieluummin ruovikon sisustoja. Näin linnut - tarkasti ottaen kaksi nuorta - tasan kerran. Ja alla olevaan otokseen on tyytyminen.
Kiikarilla lintua pystyi tarkkailemaan mukavasti, kun se esittäytyi risulla liejukanalle epätyypillisen pitkään, suki ja oikoi siipiään. Sisarus möllötti parin metrin päässä kyttäyspaikastani, mutta niin ruokojen takana, että ei toiveitakaan saada kelvollista kuvaa. Eikä minulla tietenkään ollut mukana parempaa lainakameraa. Eikä paikalla ollut muitakaan. Paitsi uijia, heitä on polskinut lammessa kiitettävästi näillä helteillä.
Kuvauspäivänä 25.7. ainakin toinen lintu osasi jo lentää pienen matkan. Sittemmin en ole kanoja enää kohdannut, vaikka lähes päivittäin lammella olen käynyt: aamulla, päivällä, illalla tai yöllä - ei ääntä, ei vilahdustakaan. Miten ihmeessä 8 liejukanaa voi hävitä niin taydellisesti näinkin pienelle alueelle? Herääkin kysymys: kuinkahan monessa lampareessa näitä piilottelijoita oikein asustelee kenenkään tietämättä?
No, tämä on tätä lintuharrastuksen karvasta makeutta: koskaan ei voi tietää, mitä kohtaa tai kohtaako yhtään mitään. Aina on pidettävä mieli avoinna ja aistit tarkkoina.
Kuten Parkanon lapsuuspihassa.
Virtavästäräkkipoikueen kasvun seuraaminen Pappilankoskella oli kuitenkin helppo nakki liejuihin verrattuna. Saatoin istua mukavasti olohuoneen avoimen ikkunan ääressä ja napsia kuvia pikkupokkarillakin. Eikä näitä keltaista vilkkuvia pitkäpyrstöjä voinut olla huomaamatta, ainakaan enää poikasten pompattua pesästä. Linnut näkyivät hyvin paitsi pihaan myös pesäsillan yli menevälle Parkanon kaupunkia! halkovalle päätielle.
Näitä lintuja näin viimeisen kerran 13.7. Eilen kolusin koko kosken läpi erityisen tarkasti, kiikaroin sillan kolot ja muut mahdolliset uusintapesintäpaikat, mutta havaintoja toisesta pesueesta tai edes yksittäisitä linnuista en saanut. Kävin varmuuden vuoksi katsastamassa myös Viinikankosken, mutta sieltä ei löytynyt kuin
polkupyörä.
Kairokoskellakin ainut keikuttelija oli
Kairokoski kannattaa kyllä jatkossa käydä keväisin tsekkaamassa, voisin hyvin kuvitella virtavästäräkin täällä viihtyvän.
No, nyt on joka tapauksessa aika jättää hyvästit sekä liejukanoille että virtavästäräkeille. Olo on vähän kuin äidillä, joka luovuttaa rakkaat lapsensa maailman tuuliin. Niin intensiivisesti olen näiden lintujen eloa seurannut ja vahvasti kokenut tähän ihanaan harrastukseen kuuluvia monenkirjavia tunteita. Olo on onnellisen haikea. Jällennäkeminen on epätodennäköistä, mutta koskaanhan ei tässä harrastuksessa tiedä mitä eteen lennähtää...
