sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Ekopinnatavoite saavutettu!

Viime vuonna havaitsin 173 eri lintulajia pyöräillen tai kävellen,  ja 170 on yleensä ollut vuositavoitteeni. Se pistää sopivasti liikkumaan, eikä siinä pitäisi olla liiallista haastetta.

Tänä vuonna kuitenkin alkoi jo epäusko hiipiä ja stressikynnys madaltua.  Yhtä vailla!


Talvi saapuu. Ja jos ei lumi tai pimeys vielä lannista,


niin eipä sumussakaan juuri ole toiveita esim. teerien löytämiseen.


Pihlajanmarjoja riittäisi taviokuurnille Ulvilassakin, mutta eipä ole hollille sattunut.

Ja se pikkutikka.  Ei missään!  

Majavatkin tekevät parhaansa pinnanmetsästäjän kiusaamiseksi.


Puuta kaadetaan polulle..


... ja koko sen kuin suurenee. Tämän haavan ympärysmitta on 140 cm!

Rastaita tuntuu olevan joka puolella, valtavia määriä - en minä niitä kaipaa.

Mutta mikäs tuossa nakuttaa?


Viimenkin!  Pikkutikkakoiras oli takonut salaa jo lähes kokoisensa kolon. 


 Vain pyrstön pää jäi näkyviin. Enpä vain ollut kohdalle aiemmin sattunut. 

Tarkkana täytyy olla!

Nyt ei siis enää tarvitsisi lintujen perässä tarpoa. 

Mutta kun se on niin kivaa!

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Majavan muonat



Ulvilassa Kokemäenjoen rannalla asuu majava - tai luultavasti useampiakin. Sitä ei usein näe - pitää liikkua aamuvarhain tai iltamyöhään, ja silloinkin aistit tarkkoina. Hyvällä onnella melahännän saattaa kohdata läheltäkin, mutta silloin talttahammas yleensä häipyy - ei suinkaan vähin äänin - vaan kovalla hännänläimäytyksellä, jolloin majavan läsnäolosta ei jää epävarmuutta.


Parhaiten kaverin  havaitsee muonituspuuhien jättämistä jäljistä. Kesäaikaan sille riittää vesikasveista syötävää, joten puut saavat olla rauhassa. Talven lähestyessä metsätyöt alkavat.


Pihlaja on erityisherkkua...


...kuten myös haapa.  Joskus pohtii, iskeekö tässä haavanhimossa jonkinlainen "vauhtisokeus", kun jyrsityt puut ovat todella isoja! (huomaa vaahteranlehti puun juurella)

Alla samainen puu parin viikon päästä.


Ja seuraava odottaa vuoroaan.



Hiukan olisi tehnyt mieli mennä tönäisemään tuota vasemman puoleista puuta...


... mutta oli se niin julmetun iso. Tämäkään kuva ei kyllä kerro puun kokoa, mutta korkealle ulottui! Miettiiköhän majava, mihin suuntaan puun kaataa?


Tämä oli ainakin mäjäytetty retkeilijän kiusaksi suoraan polulle.

Pihlajan ja haavan lisäksi näkyy myös koivu maittavan.



Rantaheinikkoon oli tallautunut useita polkuja, joita pitkin majava (tai useampia) oli kuljetellut pienempiä puita törmälle ja liukunut sitten...




... alas pesälleen (risukasa suoraan edessä).

Muonankeruualuetta oli laajennettu sitten edellisen käynnin myös toiselle puolelle juopaa.


Aika rohkea veikko, täällä kuitenkin liikkuu jonkin verran väkeä, iltaisinkin.

Mielenkiinnolla odotan, miten metsätyöt ovat edenneet ensi kerralla!





maanantai 27. lokakuuta 2014

Ekopinnailua

Talviaikaan siirtyminen niittaa tehokkaasti päivätyöläisen lintuharrastuksen viikonloppuihin. Lokakuun 26. päivä pidin perinteisen ekopinnapäivän, olihan tuolloin myös Birdlifen joutsenbongausviikonloppu.


Aloitin perinteisesti metsätaipaleella teeri mielessä, mutta tätä vuosipinnalistaltani puuttuvaa en edelleenkään saanut. Palokärkikin oli hissukseen. Pyyn korkean vihellysäänen sentään kuulin - hyvä, kuuloni on siis edelleen kunnossa!

Tie oli aika raskasta polkea, sillä aamulla on + 8 astetta ja edellisinä päivinä oli satanut.


Palasin metsälenkiltä kiertäen Ulvilan Krapiston kautta...


Mynsteriin...


...mutta mitään tavallisuudesta poikkeavia lajeja en havainnut.  Peltotiellä oli hieman aikaisemmin kulkenut kauriita, jäljistä päätellen.


Sitten oli pakko lähteä kahville kotiin, koska...


joku oli jättänyt kaffeepannunsa liian korkealle!

Tässä vaiheessa olin kerännyt päiväpinnasaaliiksi 25 lajia. Punarintakin vielä tiksutteli kotipihassa.

Kahvitauon jälkeen jatkoin Saarenluotoon, pikkutikka mielessä. 


Rannassa koin yllätyksen, kun n. kahden metrin päästä jaloistani pyrähti äänettömästi lentoon hyvin pieni kahlaaja. Jänkäkurppa mielessä komppasin ja kiikaroin juovan rannat edestakaisin, mutta lintu pysyi piilossa. Kaiken sortin tikatkin puuttuivat.

Suunnaksi Vainiola, muuttohaukka mielessä!


Joutsenet olivat viimeinkin saapuneet! Laskin niitä paikalta 155 yksilöä. Muuttohaukka näyttäytyi vain mielikuvissa, mutta lokkilössin joukkoon liittynyt merilokki oli uusi Ulvilan-pinna :)

Töyhtötiaisen takia jouduin vielä polkemaan muutaman ylimääräisen kilometrin.  Hyvä, sillä ihanat pitkäpyrstötintintit liitttyivät seuraan Friitalan koulun takametsikössä.  Aivan toivottomia kuvattavia! Tulevat lähelle, mutta liikkuvat koko ajan - ota siinä sitten kelvollinen kuva näillä taidoilla ja välineillä. Hah.


Siinähän se sitten koko päivä vierähtikin. Viimeiseksi löysin mustavariksen tavallisten harmaatakkien joukosta vanhan pappilan pellolta sekä tämän, vähän helpommin kuvattavan filmitähden, pähkinähakin Ulvilan uudelta hautausmaalta. Näitä pelottomia kavereita on pyörinyt paikalla puolisen tusinaakin kerralla.


Ekopinnapäiväni saalis oli 40 lajia ja 40 kilometriä. Ihan kelpo tulos, itse asiassa uusi ennätys! Lintuharrastus pistää liikkumaan varmaan seuraavinakin viikonloppuina - esim. teeri, pikkutikka ja muuttohaukka mielessä. :)



lauantai 11. lokakuuta 2014

Eurobirdwatch 4.-5.10., Ulvilan Saarenluoto ja nakkeli

Viime vuonna europpalaisena lintutarkkailupäivänä kävi ns. munkki löytäessäni lähinurkilta laulavan hippiäisuunilinnun. Pakkohan sitä sitten oli retkeillä tänäkin vuonna samoilla paikoilla, josko jotain kivaa löytyisi.


Aurinkoiset  syysaamut hellivät kulkijaa. Pappilanhaasta, ns. Hansa-rannasta, pääsee Saarenluodon lehtoon kätevimmin.



Paikalle mentäessä on ylitettävä Kirkkojuopa ja kiivettävä jyrkähkö penger. Tällä kertaa lyhytvartiset saappaat riittivät juuri ja juuri. Toisinaan luodolle pääsee vaikka lenkkareilla, mutta takaisin tullessa pitää varautua kastelemaan tossunsa, sillä vesi saattaa nousta yllättävän nopeasti - ilmeisesti Harjavallan voimalaitoksen juoksutusten takia?

Mitäs lintuja löytyisi?


Järripeippoja oli parin päivän ajan valtavat määrät Pappilanlammella, lähemmäs tuhat, luultavasti ylikin. Edelleenkin yksilömäärän arvioiminen on vaikeaa, vaikka olen yrittänyt harjoitella mm. valokuvien avulla. Yleensä arvioini on liian pieni.   Jokunen lajin edustaja oli päätynyt Saarenluotoonkin.

 

Myös harmaahaikara oli paikalla.

Vai oliko se sittenkin ilman höyheniä?



Mutta hetkinen - kuovi äänessä!!  Mitä ihmettä, näin myöhään? Kuuluupa korkealta...


..jaha, kottaraisilla oli syyskonsertti, johon kuului myös "kuovinuotit".  Ei muuten ollut ensimmäinen - eika varmaan viimeinenkään - kerta kun kottikset vetivät höplästä. Tarkkana saa olla näitten matkijoiden kanssa.


Haavat alkavat olla jo aika lehdettömiä.


Lehdossa on runsaasti lahopuuta, luulisi kelpaavan pikku- tai valkoselkätikalle, mutta niitä en ole vielä paikalla havainnut.


Sen sijaan tänään, 11.10. näin yllättäen pusikosta lentävän siniharmaan pikkulinnun, joka ei ollut tiainen, oli eri muotoinen ja liikkui eri tavalla. Wau - helppo nakki - pähkinänakkeli!  Olin niin hämmästynyt, että en edes yrittänyt kuvata sitä, vaan riensin innoissani kotiin, hain ruokinta-automaatin, täytin sen auringonkukansiemenillä ja kiinnitin puuhun.  Eihän sitä koskaan tiedä, mihin suuntaan käy nakkelin tie!

Otan sitten ne lähikuvat pihassani.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Satunnaisia sattumia

Kesä mennä hurahti, ja työt kutsuivat takaisin vuorotteluvapaalta. Retkeilyni on rajoittunut nyt lähinnä viikonloppuihin ja pihatarkkailuun, kun voimissani innostuin haalimaan arki-illoiksi lintujen lisäksi muutakin harrastetoimintaa. Kaikenlaista pikkukivaa löytyy silti edelleen.


10.8.taivaalla paistoi superkuu.


  Se ei kylläkään mitenkään liity oheisiin kuviin...



.. jotka ovat  digiscouppauskokeilua, eli otin pokkarilla kuvia kaukoputken läpi.  Aika kuumainen tunnelma silti :).

 Liikistön kelot tuntuvat olevan hyviä lepo- ja tarkkailupaikkoja, sillä näin pienin väliajoin nokkavarpusen (keskimmäinen kuva oik.), nuoli- (yllä), tuuli-, ampu- ja varpushaukan oleilevan paikalla.  Kaukoputkella kelon nokasta taittuvat hyvin myös syyslaulua esittelevät rautiaiset ja tiltaltit, sekä mustapääkertut, peipot ja muut muuttopuuhia suunnittelevat pikkulinnut, mutta niiden vangitseminen kuvaan onkin sitten jo toinen juttu.

Vaikka säät nyt syyskuussa ovat päivisin olleet varsin kesäiset, aamut antavat osviittaa vuodenajasta.
 

 Sumu piilottaa maiseman..


 ...mutta paljastaa hämähäkin  taideteokset...


  ...ja saa aamuauringon loistamaan.

Päivän lämmössä punarinnat valmistautuvat etelän-matkalle peseytymällä huolellisesti.



Kyllä puhtailla sulilla kelpaa tämänkin nuorukaisen lennellä!

Punarintoja liikkui runsaasti myös Toukarilla 13.9. Olin lasten lintukerhon mukana ihmettelemässä rengastustoimintaa. Arin tottuneissa käsissä kihloja kiinnitettiin punarintojen ja rautiaisten lisäksi mm. hippiäisille ja ...


...peukaloisille. Peukku on kiva lintu...


... mutta isolepinkäisen kanssa pitää pitää peukkua, ettei se ehdi nakertaa rengastajan kättä verille. Sen verran voimaa koukkunokassa on.

Tämä laji olisikin mukava saada pihapinnaksi. Sopivia tähystyskeloja sekä kuumaista taustaa olisi tarjolla, joten tervetuloa!


keskiviikko 6. elokuuta 2014

Tyhjän pesän syndrooma?

Alan tässä vähitellen totutella kahden jännittävän ja ikimuistoisen lintuprojektin loppumiseen.

"Kotilammen" liejukanaperheen elämän seuraaminen  - tai oikeastaan seuraamisen yrittäminen - pisti alkukesän sisuvarastot tiukille. Ja huumorin. Kyttäsin välillä jopa tuntitolkulla rantapusikossa lähes liikkumatta korvat höröllään ja silmä tarkkana, kamera laukaisuvalmiina. Ahkera odottelu tuotti sitten viimein sen riemun, että näin kuin näinkin kahtena päivänä liejukanaperheen aamuhiippailun, ja sain häthätää lasketuksi poikaset ja talletetuksi julkaisukelvottoman videonpätkän, jossa epämääräisiä mustia möhkäleitä vilahtaa editseni rantalepikössä. No, ei se mitään,  toiveikkaasti kuvittelin voivani ikuistaa kanoja paremmin kun kasvavat nuoriksi ja uteliaiksi, kotiympäristöä tutkiviksi pikkukanoiksi.

Vaan niinhän minä luulin! Lintulapsoset tutkailivat ilmeisesti mieluummin ruovikon sisustoja. Näin linnut - tarkasti ottaen kaksi nuorta - tasan kerran. Ja alla olevaan otokseen on tyytyminen.


Kiikarilla lintua pystyi tarkkailemaan mukavasti, kun se esittäytyi risulla liejukanalle epätyypillisen pitkään, suki ja oikoi siipiään. Sisarus möllötti parin metrin päässä kyttäyspaikastani, mutta niin ruokojen takana, että ei toiveitakaan saada kelvollista kuvaa. Eikä minulla tietenkään ollut mukana parempaa lainakameraa. Eikä paikalla ollut muitakaan. Paitsi uijia, heitä on polskinut lammessa kiitettävästi näillä helteillä.

Kuvauspäivänä 25.7. ainakin toinen lintu osasi jo lentää pienen matkan. Sittemmin en ole kanoja enää kohdannut, vaikka lähes päivittäin lammella olen käynyt: aamulla, päivällä, illalla tai yöllä - ei ääntä, ei vilahdustakaan.  Miten ihmeessä 8 liejukanaa voi hävitä niin taydellisesti näinkin pienelle alueelle? Herääkin kysymys:  kuinkahan monessa lampareessa näitä piilottelijoita oikein asustelee kenenkään tietämättä?

No, tämä on tätä lintuharrastuksen karvasta makeutta: koskaan ei voi tietää, mitä kohtaa tai kohtaako yhtään mitään. Aina on pidettävä mieli avoinna ja aistit  tarkkoina.

Kuten Parkanon lapsuuspihassa.


Virtavästäräkkipoikueen kasvun seuraaminen Pappilankoskella oli kuitenkin helppo nakki liejuihin verrattuna. Saatoin istua mukavasti olohuoneen avoimen ikkunan ääressä ja napsia kuvia pikkupokkarillakin. Eikä näitä keltaista vilkkuvia pitkäpyrstöjä voinut olla huomaamatta, ainakaan enää poikasten pompattua pesästä. Linnut näkyivät hyvin paitsi pihaan myös pesäsillan yli menevälle Parkanon kaupunkia! halkovalle päätielle.

Näitä lintuja näin viimeisen kerran 13.7. Eilen kolusin koko kosken läpi erityisen tarkasti, kiikaroin sillan kolot ja muut mahdolliset uusintapesintäpaikat, mutta havaintoja toisesta pesueesta tai edes yksittäisitä linnuista en saanut. Kävin varmuuden vuoksi katsastamassa  myös Viinikankosken, mutta sieltä ei löytynyt kuin


polkupyörä.

Kairokoskellakin ainut keikuttelija oli

rantasipi. 



Kairokoski kannattaa kyllä jatkossa käydä keväisin tsekkaamassa, voisin hyvin kuvitella virtavästäräkin täällä viihtyvän.



No, nyt on joka tapauksessa aika jättää hyvästit sekä liejukanoille että virtavästäräkeille. Olo on vähän kuin äidillä, joka luovuttaa rakkaat lapsensa maailman tuuliin. Niin intensiivisesti olen näiden lintujen eloa seurannut ja vahvasti kokenut tähän ihanaan harrastukseen kuuluvia monenkirjavia tunteita. Olo on onnellisen haikea. Jällennäkeminen on epätodennäköistä, mutta koskaanhan ei tässä harrastuksessa tiedä mitä eteen lennähtää...