Potkua kinkun sulatteluun

Sain kuin sainkin pyöräilykilometritavoitteeni täyteen tältä vuodelta. Mittarin lukemaan pitäisi kyllä lisätä n. 50 km, koska muta, vesi, kinokset ja metsän haasteet aiheuttivat laskurin signaalin katkeamisia, eikä niitä aina huomannut heti.

Kaivoin siis ulkovarastosta vaihteen vuoksi äidiltäni perityn potkukelkan. Plussakeli saattaisi olla jalaksille sopiva.

 Tässä kohtaa se olikin.




















Mutta sitten ahkera hiekoittaja oli  sorastanut ajoradan.

 

Onneksi metsän eläimiä varten ei tarvita hiekkaa! Mutta vähän turhan kapeaksi oli polku jäänyt. Ja suojakeli alkoi jo upottaa...

Harmaata, harmaata, vettä tihkutti. Mihin ne talvipakkaspäivät katosivat?

 

Lintujakaan ei juuri näkynyt, mitä nyt variksia ja varpusia, muutama tiainen ja viherpeippo.  Ja nämä kukot.

Ulvilan kirkon kohdalla kävelytie olikin jo niin sulanut, että kelkkaa piti paikoin kantaa. Toivottavasti ei ollut ensimmäinen ja viimeinen kelkottelureissu tälle talvelle!

Tiesittekö muuten, että potkukelkka(kin) on tullut Suomeen Ruotsista  ( v.1889 Furuhjelmin kaksospojat saivat ikiomat potkurit) ja että Suomessa myydään vuosittain n 30 000 potkupeliä. Määrä on kolmannes maailmanmarkkinoista, sanoo Wikipedia. Luulisi noita potkuttelijoita sitten näkyvän raitilla enemmän!

Koskikara

Tänään lähdin liikkeelle niin varhain, että piti laittaa oikein ajovalo paikoilleen.

Liikennettä oli vähän, ja pyörätiekin aurattu, mutta huomattavasti kevyempi olisi kyllä ollut polkea ajorataa pitkin. Vaikka käytänkin kypärää ja huomioliivejä, poljen kuitenkin mieluummin turvallisesti pyöräväylällä kuin mietin takaa tulevien autoilijoiden havainnoimiskykyjä.

Ruskilankoskella olin siis jo valmiiksi odottamassa, että valo  avaa näkymän, jossa koskikara pulahtelee hyiseen veteen ruokaa hakemaan.

Näkymä oli kyllä kaunis, mutta maisemassa eloa tarjosi vain veden virtaaminen, kosken kohina, jään murahtelu ja retkeilijän askeleitten narskunta.

Siispä eteenpäin!

Nakkilassa Arantilankoskesta löysin sentään kolmisenkymmentä sinisorsaa. Kiikaroin ja kuvasin maisemaa sieltä sun täältä. Ei karaa. Naureskelin itsekseni, että olisi hienoa huomata kotona, että johonkin kuvaan tarttunut tumma  piste olisikin kara.

Siinä sitten jo poislähtöä tehdessäni, tihrustin tarkemmin vielä kerran jään reunalle. Ja siinähän se oli, tämä pohjoisen pikkuihme! On se sitkeä ja karaistunut tyyppi! 

Kotiin päästyäni huomasin ilokseni polttaneeni 3,5 tuntia joulukaloreita!  Sitkeä tyyppi tämäkin :)

121212

Mukavan päivämäärän kunniaksi polkaisin ensi kertaa talvikelillä pientä reissua kohti Ruskilankoskea. Josko vaikka koskikara olisi saapunut?  En ole nähnyt sitä koko vuonna, ja vuosi alkaa olla lopuillaan.

Pyörällä ei perille asti viitsinyt ähveltää.

Näkymä oli talvinen. Taustan sulassa uiskelteli isokoskelopari, jo Nakkilan puolella.

Ulvilan suunnassa ei ollut lintuja eikä muitakaan otuksia,

mutta metsäkauris oli liikkunut paikalla tänä aamuna lumisateen jälkeen.

Metsän hiljaisuus - lepoa sielulle.

Koskikaraa ei siis vielä ole tullut, mutta kuinka ollakaan, matkan varrella langalla istuskeli

- hiiripöllö!!