Vaskitsa-vainaat

Uusi retkiyritys nelijalkaisen lenkkikumppanin kanssa tehtiin harhautustaktiikalla. Laitoin koirulan autoon - sinne se menee mielellään - ja ajoin kilometrin päähän vesitornille. Siitä sitten lenkkeilemään metsän kautta soratielle ja toista polkua takaisin autolle. Ei mitään ongelmia!  Hyppyharjoituksiakin saatiin tehdä, koska sitten viime käynnin polulle oli kaatunut kuusia. Lopun asvalttiosuuskin sujui reippaasti, varsinkin kun kaatosade putosi niskaan kastellen turkin ja vaatteet niin että auto ja penkit höyrysivät kosteutta vielä pitkään. Pikkuisen kyllä otti meikäläisen luonnon päälle, minusta on typerää mennä ensin autolla, kun matkan voisi aivan hyvin myös kävellä. Mutta kerro se sitten tälle karvakorvalle!

Täytyy sanoa, että nyt oli kirsusta apua. Soratieltä Hilla löysi jotain mielenkiintoista. Kas, joku on ajanut käärmeen päälle - ei vaan vaskitsan! Vaikka pää oli jo entinen, täplikkäästä ruumiista näki selvästi, että kyse onkin vaarattomasta, jalattomasta liskosta, ei käärmeestä. Tutkailin vainajaa tovin ja otin pari valokuvaa.  Mutta mitä ihmettä?  Muutaman metrin päässä oli toinen, todella kauniin kiiltävän kuparisen ruskea, ei pilkkuja - siis naaras. Eloton sekin.

Siltä oli joku katkaissut hännän, mutta oliko ketun tai siilin ruokailu jäänyt kesken? Vaskitsatkin voivat pudottaa häntänsä kuten sisilisko, mutta tämä oli kyllä irronnut jollakin vielä ikävämmällä tavalla.


Samalla alueella on ennenkin havaittu vaskitsoja. Koirulan emäntä löysi eräänä vuonna niiden talvehtimispaikan, missä näitä "vaskikäärmeitä"" oli useita horrostamassa.

Olisipa ollut mukavaa tavata nämä kiemurtelijat elämänsä hetkillä!

Tässä vielä Youtuben kuvaa hyvin voivasta vaskitsasta
http://www.youtube.com/watch?v=YA8dMt3hbN4


Vaskitsa on englanniksi osuvasti Slow worm: hitaammin se todella liikkuu kuin käärme, koska sen vatsassa ei ole samanlaisia liikuteltavia kilpiä kuin käärmeellä.

Ja pyörän kanssa edelleen..

Odotin innolla retkikumppanin vaihtoa kaksipyöräisestä nelijalkaiseen. Tekisin pitkiä kävelylenkkejä ja tutkailisin maailmaan kirsu-vetoisesti.  Löytäisin varmaan jotain sellaista, mitä polkupyörän päältä ei välttämättä näillä aisteilla huomaisi. Tiesin jo etukäteen, että Hillalla, tällä "Viipurin vahtikoiralla", on tarkka vainu - etenkin oravien ja myyrien suhteen. Metsässäkin se oli tottunut liikkumaan. Varmasti löytäisi lintujakin hyvin. Niinpä pakkasin reppuun evästä, kiiikarit ja kameran, valjastin Hillan ja lähdin innokkaana matkaan. 

No, aina ei käy kuten suunnittelee. Hilla oli reitistä eri mieltä. Tylsää kävelytietä, ei oravia eikä myyrän myyrää. Oma emäntäkin oli lähtenyt edellisenä päivänä reissuun. Ei huvittanut. Ja vähän pelottikin: oudot maisemat, eri ulkoiluttaja.  Ja kun ei puhetta ymmärrä, millä sitten selität, että kolmen kilometrin päästä pääset oravia vainuamaan! Tahtoo takaisin!  

Kyllä paljon rennommin voi ottaa sohvalla!













Joten pyörällä matkaan!  Päätin polkea Porin puolelle, Pinomäkeen.

 

 Ihana elokuinen aamu! Syksyn saapumisen huomaa kypsistä väreistä.

 

Parin tunnin retkellä ei kovin erikoisia lintuhavaintoja kertynyt. Kolme kapustarintaa ruokaili Lattomeren puoleisella pellolla töyhtöhyyppien kanssa. Ne olivat kuitenkin kameran kantamattomissa.

 

Maisema muuttuu. Tähän Honkaluodon pellolle on noussut kesän aikana muutama uusi teollisuushalli. Lintupellot supistuvat, harmi. Onni onnettomuudessa: uusi tie johti läpi joutomaan, jonka kasvit tarjoavat ravintoa linnuille ja perhosille - ainakin ennen kuin alueet "siistitään". Siinä oli mukava kuunnella ja katsella kiuruja, haarapääskyjä, västäräkkejä sekä kivi- ja pensastaskuja.

Huomenna yritäin nelijalkaisen kanssa uudestaan!

Kantarellimetsässä

Päätin lähteä ulkoiluttamaan uusia silmälasejani. Kaikki, jotka ovat saaneet joskus uudet linssit, tietävät, että aluksi näkemiseen on totuteltava, varsinkin jos on hankkinut kaksiteholasit ja muutosta edellisiin on tullut runsaasti. Niinpä metsämaastossa käveleminen vaatii hieman harjoittelua. Varsinkin jos liikkuu kalliolla, ja sammalmatto on märkä ja liukas.

Koska kantarelleja löytyi vain leivänpäällinen - uusista laseista huolimatta - ihmettelin sitten kaikkea muuta näkemääni.

.

Esim. kuinka keskellä kalloita on pieniä tammen taimia? Linnutko terhoja ovat sinne tiputelleet?  Isoja tammipuita ei nimittäin kovin lähellä kasva.

Tai kuinka en ole ennen täällä huomannut näitä lehtivihreättömiä mäntykukkia? Tosin kasvikirjani kertoo, että kasvi ei kuki välttämättä joka vuosi. Nämä ovat jo hieman vanhoja ja ruskettuneita. Täytyy ensi vuonna tulla paikalle vähänn aikaisemmin.






Miksi neitoperho lenteli metsässä eikä minun baaripuutarhassani?

Kuinka metsävadelma voi roikkua ilmassa?:)

...mutta puolukat nousta maasta?

 

Käy-kääpä-metsässä ihmettelemässä!

Perhosbaarissa on hiljaista

Avasin perhosbaarin heinäkuussa.Tarjoilen voimapilsneriä: pullo keskiolutta, desi siirappia ja hyppysellinen hiivaa käytetään lämpimässä paikassa muutaman päivän ajan. Joukkoon voi lisätä vaikka ylikypsää banaania tai hunajaa. Kun nesteen pinnalle tulee vaahtoa eli se on käynyt, se on valmista tarjoiltavaksi.

Tarjoiluastiaksi sopii esimerkiksi puolen litran jogurttikippo, jonka voi tuunata oman mielen mukaan. Ainakin kirkas sininen tuntuu houkuttelevan imijöitä. Tärkein osa on imutyyny eli vaahtomuovin pala, joka laitetaan kippoon nostamaan nestettä imettäväksi. Tappeluiden välttämiseksi kannattaa pystyttää parikin baaria, sillä hyvällä säällä tiskillä vierailee monenmoista siivekästä. Sitten vain ripustetaan baaritiski aurinkoiseen paikkaan ja odotellaan asiakkaita!

Tämä kesä ei ole kuitenkaan oikein suosinut baarikärpäsiä. Sateella ja kylmällä myös perhoset pysyvät poissa. Nyt elokuun puolessa välissä oli vähän aurinkoisempaa, joten yritin epätoivoisesti valokuvata kauniita "juopottelijoita" - siinä kuitenkaan onnistumatta. Joten saatte tähän kuvan vain ahkerimmasta kävijästä: herukkaperhosesta.

Tänä vuonna poissa ovat olleet suruvaipat ja amiraalit, ja vain yksi neitoperhonen on baarin löytänyt.

Kärpäsistä ja ampiaisista en napsinut kuvia - enkä niistä liemeen hukkuneista muista itikoista, jotka olivat jostakin kaivautuneet nesteeseen vaikka olin mielestäni tukkinut kaikki menoaukot. No, ahneen loppu tiedetään...

 

Säpissä

Pääsin mukaan veneen täytteeksi, kun "lintuystäväni" vei vieraitaan tutustumaan Säpin majakka-saareen ja lintuasemaan. Häpeäkseni tunnustan heti alkuun, että en ole paikassa koskaan ennen vieraillut, meno on jäänyt aina suunnitteluasteelle. Mutta nyt onnistui - kiitos Marjolle!

Olin ottanut mukaan varusteita sen mielikuvan mukaan, jonka olin luonut paikasta etukäteen. Ensimmäisen puutteen havaitsin jo veneessä: penkit olivat märät ja istuinalusta kotona! Onneksi matka oli lyhyt (Porin Kuuminaisista n. 20 min.), Birdlifen lippis sen verran paksua materiaalia ja housut sen verran vedenpitäviä, että ei tarvinnut aivan märin takamuksin veneestä nousta.

Seuraavaksi olin kuvitellut, että rantautuessa paikalta avautuu laajat näkymät merelle: ei tarvitse kuin nostaa reppu ja koota kaukoputki, asettautua asemiin ja odottaa. Lintuja menisi pilvin pimein, ja ruokkikin näkyisi, sillä sellaista siivekästä en ole koskaan elämässäni havainnut! No, majakkasaarihan on aika suuri, n. 120 ha ja asemarakennuksen ympäristö metsäinen, joten olisi kyllä vain kannettava tarvikkeet parempaan näkyvyyspaikkaan. Lähdimme siis retkikumppanini Anjan kanssa hakemaan polkuja, joita saamaamme karttaan oli piirretty.




Muutaman ylimääräisen kierroksen jälkeen löysimme viimein sopivalle rannalle, mutta edessä oli sitten aita. Saaren ainoa yksityismökki hallitsi aluetta siitä eteenpäin. Saimme kuitenkin katsella joitakin valkovikloja ja lokkeja. Ja kun tarve yllätti, helpotuskoppi löytyi myös. Vessana se oli ihan tilava, mutta olen nähnyt tällaisen myös saunakäytössä!

Aseman kautta kokeilimme taas uuteen suuntaan. Polku hukkui välillä heinikkoon, jalkoihin piti tuijottaa tarkasti kivien, mutakuoppien, "liukumiinojen" ja käärmeiden takia. Hyttyset vaikuttivat erityisen ärhäkkäiltä. Miksi ihmeessä en ole hankkinut vieläkään sitä kevyempää kaukoputken jalustaa!? Ja piti vielä kamerakin raahata mukaan. Reppukaan ei tunnu kevenevän, vaikka evästeltykin jo on. Varavaatteitakin kulki mukana - jos vaikka tulisi kylmä!?  Hah.

Asema-alue on nykyään aidattu, jotta ihmiset pysyisivät aloillaan - ei - vaan jotta nautakarja ja Korsikasta aikoinaan tuodun muflonilampaiden jälkeläiset malttaisivat pysytellä vähän kauempana.  Näimme molempia otuksia kiikarietäisyydeltä, vieressä pienemmän "käyntikortti".

Loppujen lopuksi huomasimme sitten kiertäneemme lähes koko saaren. Paras lintupaikka oli Hanhiston puoli, jonka lietteille oli iltapäivällä kertynyt aikamoinen joukko kahlaajia: suosirrejä, kuovisirrejä, isosirrejä, tyllejä, karikukkoja, vikloja ym. Paikalla olleesta tundrakurmitsasta emme saaneet väännetyksi siperiankurmitsaa sitten niin millään, vaikka sellainen oli kuulemma edellisenä päivänä saarella havaittu.

Koska majakan ovi ei ollut säpissä, päätin kiivetä kaikki 140 rappusta ja käydä heiluttamassa Anjalle huipulta. Ylhäällä meni kuitenkin ns. pupu pöksyyn huomatessani, että rappujen jälkeen piti vielä kiivetä tikkaita ja ryömiä pienestä kolosta ulkotasanteelle. Kirjoitin nimeni ylhäällä vieraskirjaan ja kiersin rappuja nolona takaisin alas. Ulkona huomasin, että majakan yläkaide ylti siellä seisovia miehiä hädin tuskin yläreiteen. En katunut katumistani.

Seuraava aamuna yllätyin: minulla on lihaksia, joiden olosta en ole ollut tietoinen! Esim. veneeseen laskeutumis-, veneestä kiipeämis- ja majakkarappuslihakset, hyttysenhuiskimis-, käärmeenväistämis- ja kaukoputkenraahamismuskelit sekä veneenkeikutusjänteet. Punnitsin raahaamani välineistön kotona:  pelkkä optiikka ja lintuopas painoivat 10 kg! Lisäksi pari litraa nesteitä, runsaat eväät ja ne tuiki tarpeettomat varavaatteet. Hullua touhua!

Nyhjää tyhjästä

Tässä jutun juurta oleskeluviikostani 24.- 31.7. Lapin lumossa, Sallan Naruskalla. Nimenomaa "juurta", sillä viikon luontotarjontaa voisi parhaiten kuvailla sanalla "tyhjää". Parempi siis luetella kaikki se, mitä tänä vuonna en havainnut.

1) Kuukkelit. Niitä ei saanut houkutelluksi esiin tavanomaisin keinoin, ei edes lohenperkeillä. Eipä kala kelvannut 2) variksillekaan, joita tavallisesti viikon aikana tontilta havaitsee. Kuukkeliperhe yleensä huomaa etelän vieraat viimeistään kolmantena päivänä, mutta nyt nuo kaverit pystyttelivät poissa. Yksi korppi sentään lensi tervehtien ylitse.

Suoniityiltä puuttuivat 4) keltavästäräkit, rannalta 5) tavalliset västit, puista 6) kirjosiepot ja 7 ) leppälintu. Jokea pitkin ei lentänyt kertaakaan yhden yhtäkään 8) tiiraa tai 9) lokkia, eikä siellä uiskennellut muita vesilintuja kuin yksinäinen telkkänaaras, ei 10) sinisorsaa tai 11) koskeloa. 12) Tilhet pysyivät poissa, ja tikankin kuulin vain kerran jostakin kaukaa. Vain talitinttipoikue ja muutama hömötintti ja järripeippo sekä varoittelevat pohjansirkku ja niittykirvinen viittasivat jonkinlaiseen pesimiseen. - Nisäkäspuolella lisääntymisen sen sijaan sai todeta ilolla: saukkoperhe näyttäytyi kahteen otteeseen!

Olivatko kahlaajat jo lähteneet takaisin etelään?  Kurki sentään huusi suolla parina päivänä, mutta 13) valkoviklo ei ilmaissut olemassaoloaan, ei myöskään 14) kapustarinta. Liro äänteli kerran, sipi lensi yhtenä aamuna jokea alas.

Alkukesästä oli satanut kovasti, millä lienee osuutensa lajien niukkuuteen. Öisin oli kylmää nytkin, 3-5 astetta. No, eipä ollut 14) itikoistakaan haittaa alkupäivinä. (Niitä kyllä sitten sikisi nopeasti ilman lämmetessä ja kostuessa.)

15) Tontin vakivieras, upea kolmisarviporo, loisti myös poissaolollaan. Ei näkynyt  viikon aikana muitakaan sarvipäitä, 16) hirven jäljetkin olivat huuhtoutuneet sateen mukana.

17) Karhun ateria oli kolmessa vuodessa maatunut niin, että näitäkään luita ei enää ollut näkyvissä.

18) Thai-poimijat oli lähetetty etelään, sillä 19) hilloja ei juuri ollut. Ahkeralla poimimisella saimme kuitenkin vieraillemme tuliaiset kotiin vietäväksi.

Mutta oli yksi ihanakin asia jota ei ollut:

19) Karhutunturilla ei tullut vilu!